Tätä ikuista muuttamista

Päätepysäkiltä kävellen
vielä pikkuisen matkaa.

Tarkoin pakatut varusteet,
kattilat pannut ja kupit,
lakanat, lampaan villat
ja nypläykset.

Elämän loimia ja suikaleita
muutamassa kapsäkissä,
se sydämenkuvakortti
ja sinisiä lempikukkia muistona
repussa. Esiliinan
taskussa kulunut raamattu.

Jos vielä suoristaisi selän
ilman laukkuja,
irrottaisi katseen maasta,
riisuisi nämä vaatteet,
hatun ja toivon höyhenet;
kun toivoa kerran on?

taakka ei
hiertävistä kengistä
välitä

sokeilla linnuilla
on yökin päivä

mitä sitten,
jos tuskien raamit
ovat ruusuiset?

liian pienet jalat
elämän tiellä
eivät jaksa kantaa

tuuli vei lasten
rakkauden höyhenetkin...

onneksi Jumala antoi
heille omansa.... toivona

silmät kuin lampaan villaa,
turva Jumalan Kädestä

Päätepysäkiltä
Määränpäähän.

Viimeiset sanat
ja siirto.

kenen kasvot on
Kuolemalla?

kenen silmissä
aikojen loppu?

outona eläjä,
yhtä vieraaksiko jää?

Jeesus Kristus
minut tunne!

elämässä
kuolemassa
Toivo ikuinen.

Nyt kootaan minua kasaan.
Jokapuolelle levinnyttä minä-parkaa.
Tavaroita on helppo muuttaa paikasta toiseen,
mutta tämä ihminen on asia erikseen.

Olen jo muuttanut kolmatta vuotta.
Tavara kerralla. Muutto jatkuu yhä.
Mielen tasolla se on erittäin venyvää
hommaa.

Uskonkin, että kun kaikki on
muutettu, ja istun lepotuolissani
uudessa lukunurkkauksessa,
en silti ole paikalla.

Taitaa mennä omenapuitten
kukkima-aikaan, ennen kuin
löydän itseni sieltä missä
syreenien kukkiessa huomaan
olevani juuri siinä.
Sehän sopisi hyvin-